kateellisten panettelua
Huomenta huomenta ja kaunista elokuun aamua!
Tuossa heräillessäni pikkuhiljaa mietin, mitä tänään kirjoittaisin ja mieleeni tulivat niin ajankohtaiset asiat, kuin kateus, mielikuvitus ja mutu. Tai kenties mutu yhdistettynä minä tiedän-asiaan.
Toisinaan olen törmännyt siihen, kun minut nähdään kaupungilla ehkä 10 minuutin ajan, jona aikana jutellaan ja rupatellaan ja jatkan taas matkaa, niin saan kuulla siitä, kuinka olen hyvässä kunnossa, kun olen siellä kaupungilla ja kävelyaskeleetkin normaalit.
Toisinaan mietitään, kuinka minä pystyn siivoamaan tai rymyämään metsässä, käymään geokätköillä tai tekemään yhtään mitään. Istuakkaan ei voisi kuulemma, saatikka olla pystyssä.
Toisten mielestä näytän liian hyvältä, iloiselta, rentoutuneelta, ollakseni kipeä.
Joku taas ihmettelee, kuinka voin väittää olevani onnellinen, vaikka olen kipeä ja sairaslomalla.
Joskus minusta tuntuu siltä, että ihmiset, ei kaikki, mutta ne, jotka sitten suureen ääneen antavat kuulua, ajattelevat, että selkäsairaus tarkoittaa sitä, että loppuikäni makaan sängyssä, huudan kivusta ja näytän kurjalta. Että minun kuuluisi valittaa ja rypeä itsesäälissä. Että minun elämäni olisi mahdollisimman tylsää ja suorastaan elämäni olisi loppu.
Tottahan se on, että kerron päivän kuulumisistani, kerron kuinka käyn vaikkapa kätköillä tai mustikassa. Mutta kysyykö kukaan sitä, millaisessa maastossa, kuinka pitkään minulla menee siellä, onko apuvälineitä tai apua, saanko poimittua paljonkin mustikoita, pääsenkö kaikille kätköpurkeille, mitä se verottaa minulta?
Minä en todellakaan pääse kaikkiin paikkoihin ja joudun palaamaan takaisin eri paikoista, kiertämään pitempää lenkkiä, koska lyhyemmässä on liian suuria esteitä minulle. Minä poimin ehkä desin tai kaksi mustikoita siinä ajassa, kun Murunen terveenä kerää ämpärillisen. Minä istuskelen kannon nokassa juomassa kahvia ja olen mukana seurana.
Minä tarvitsen erilaisia apuvälineitä ja apua liikkua siellä. Mutta minulle on tärkeintä se, että lähden! Annan sen panokseni, minkä kykenen! Minä nautin olla metsässä!
Ja on sielläkin tasaisempia paikkoja!
Kysyitkö, keräsinkö selkä kyyryssä sankollisen?!
Kysyitkö, hypinkö kiveltä toiselle päästäkseni kätkölle vai jäinkö odottelemaan, kun Murunen kävi sen kivikon toisella puolen ja kauempaa näytti minulle, missä se purkki oli?
Kun menen kaupungille, menen sellaisena päivänä, jolloin siihen kykenen. En voi todellakaan mennä ihan joka päivä ja kiertää tuntikausia hiplaamassa jokaista rättiä. Menen silloin, kun voin ja käyn siellä, missä pitää ja pidän taukoa kahvilassa, kenkäosastolla, puiston penkillä, bussissa....
Kysyitkö, kiersinkö kaikki alennuskorit?
Kysyitkö, montako minuuttia sitten tulin kaupungille?
Kysyitkö, onko tukiliivi päällä vaatteiden alla?
Kysyitkö, kuinka kivulias olin sen reissun jälkeen?
Kysyitkö, kuinka monta taukoa pidin?
Tai kuinka monesti meditoin itseni kaupan kassalla tai muualla, jotten näyttäisi ulospäin tuntemuksiani?
Minä voin vaihdella asentoja ja täytyykin vaihdella. En voi vain maata sängyssä tai istua, seisoa tai kävellä. Olen oppinut tuntemaan itseni, kehoni ja sen, kuinka toimin missäkin tilanteessa. Olen oppinut näyttämään ulos päin terveempää kuin olenkaan, koska on myös niitä ihmisiä, jotka eivät halua nähdä kipuja, on niitä jotka alkavat sääliä ja on niitä, jotka alkavat tiuskia, miksi pitää liikkua, jos tekee kipeää.
En minä halua jäädä 4 seinän sisälle loppuiäkseni!
Minun oman itseni takia yritän elää niin normaalia elämää kuin vain voin! Ja onhan minullakin oikeus liikkua kaupungilla! En minä ole tarttuvassa taudissa, kuumeessa tai mahataudissa. En ole töistä poissa sen takia, ettenkö pystyisi liikkumaan ulkona. Kestävyys on se avainsana. Kestävyyteni tehdä/olla yhtä asiaa on liian lyhyt.
Kun minulla on huono päivä, itken kivusta kotona ja yritän löytää asennon, missä olisi parempi olla. Et sinä silloin näe minua ulkona.
Normaali päivä on sitä, että odottelen kivun laskeutumista, hetken touhuilen ja taas huilaan. Touhuilen ja taas makailen sängyssä. töissä se tarkoittaisi sitä, että 8 tunnin työpäivän puuhat veisivät aikaa ehkäpä 24-48 tuntia. Enhän esimerkiksi siivoa vain yhtenä päivänä. En voi.
On asioita, joita ei näy ulospäin. On asioita, joita teen, vaikka tiedän, että se koskee kovemmin, mutta pääni tarvitsee elämää. Teen pienissä annoksissa, vähän kerrallaan. Otan aikaa. En voi tehdä mitään kiireellä, just tietyssä ajassa. Ei ole lukujärjestystä, jossa lukee, että tuohon aikaan olen kunnossa. Teen kuitenkin aina kun voin. En voi enkä halua jäädä sänkyyn makaamaan. Masentumaan. Hiljaa kuolemaan pois. Ja lihaskuntokin vaatii liikettä. Minulla se ei saa tarpeeksi sitä, mutta edes sen, mitä voin liikkua. Terve ihminen liikkuu paljon enemmän jo päivän askareissa, kuin mitä minä jollakin kätköreissulla vaikkapa.
Se kateus ja katkeruus siitä, että näin nuorena olen pois työstä, saan rahat tekemättä mitään ja silti nautin elämästäni, ei ole aiheellista.
Kuinka kovasti haluaisinkaan hankkia itse rahani, saada tehdä, rutiinia päivään, sosiaalisuutta, mielekkyyttä.
Kuinka haluaisin saada yhdenkin kokonaisen päivän ilman kipua.
Olla ilman kalliita, huumaavia kipulääkkeitä, joiden sivuvaikutukset vaikuttavat muuallekin, tehdä, harrastaa oikeasti, liikkua normaalisti, olla kesäkuumalla ilman hiostavaa tukiliiviä,...
On nöyryyttävää olla ilman omia tuloja tai tällä, mitä minä saan. En todellakaan pärjäisi yksin, näillä tuloilla! Se, mitä saan, on vähemmän, kuin vuokra! Ja silti sossu katsoo, ettei minulle kuulu toimeentulotuki, Kela katsoo, ettei minulle kuulu asumistuki...
Koska lainoja ei lasketa, koska puolison tulot lasketaan...
Kelan mielestä minulla on varaa maksaa pojan elatusapukin, vaikka olen varaton. Mutta kun Kela maksaa kerralla 5 kuukauden rahat välillä. Sillä hetkellä on varaa!
Mutta sitä ei lasketa, että se 5 kuukautta oli nollalla ja laskut maksamatta!
Puolison tuloilla pitää maksaa siis hänen ja minun laskut ja elämiset. Minun rahat riittävät nippa nappa lainoihini ja puhelimeen.
Että onko tämä nyt niin kadehdittavaa sitten?!
Ehkä sinä voit ostaa joka kuukausi uudet alkkarit tai paidan, sukat tai housut. Käyt ehkä leffassa tai ravintolassa syömässä. Ehkä kotiisi tulee jokin aikakauslehti tai ostat irtonumeroita. Käyt kirppiksillä hakemassa ihan vaan halpaa. Niin, sinä voit. Mutta ollappa pitkäaikaistyötön tai sairas, niin et voi! Minä en todellakaan näe mitään kadehdittavaa tässä tilanteessa.
Juu, saa nukkua aamuisin pitkään... Ellei sitten kivut pidä hereillä jo koko yötä. Ja aamulääkkeet herättää viimeistään ottamaan!
Kysy! Tarkista suoraan! Juttele! Silloin se mutu, minätiedän-juttu jää pois. Totuus tulee ilmi!
Minä lähden nyt paistamaan mustikkapiirakkaa! ;) Ja juu, en aio antaa periksi vieläkään. :D
Tuossa heräillessäni pikkuhiljaa mietin, mitä tänään kirjoittaisin ja mieleeni tulivat niin ajankohtaiset asiat, kuin kateus, mielikuvitus ja mutu. Tai kenties mutu yhdistettynä minä tiedän-asiaan.
Toisinaan olen törmännyt siihen, kun minut nähdään kaupungilla ehkä 10 minuutin ajan, jona aikana jutellaan ja rupatellaan ja jatkan taas matkaa, niin saan kuulla siitä, kuinka olen hyvässä kunnossa, kun olen siellä kaupungilla ja kävelyaskeleetkin normaalit.
Toisinaan mietitään, kuinka minä pystyn siivoamaan tai rymyämään metsässä, käymään geokätköillä tai tekemään yhtään mitään. Istuakkaan ei voisi kuulemma, saatikka olla pystyssä.
Toisten mielestä näytän liian hyvältä, iloiselta, rentoutuneelta, ollakseni kipeä.
Joku taas ihmettelee, kuinka voin väittää olevani onnellinen, vaikka olen kipeä ja sairaslomalla.
Joskus minusta tuntuu siltä, että ihmiset, ei kaikki, mutta ne, jotka sitten suureen ääneen antavat kuulua, ajattelevat, että selkäsairaus tarkoittaa sitä, että loppuikäni makaan sängyssä, huudan kivusta ja näytän kurjalta. Että minun kuuluisi valittaa ja rypeä itsesäälissä. Että minun elämäni olisi mahdollisimman tylsää ja suorastaan elämäni olisi loppu.
Tottahan se on, että kerron päivän kuulumisistani, kerron kuinka käyn vaikkapa kätköillä tai mustikassa. Mutta kysyykö kukaan sitä, millaisessa maastossa, kuinka pitkään minulla menee siellä, onko apuvälineitä tai apua, saanko poimittua paljonkin mustikoita, pääsenkö kaikille kätköpurkeille, mitä se verottaa minulta?
Minä en todellakaan pääse kaikkiin paikkoihin ja joudun palaamaan takaisin eri paikoista, kiertämään pitempää lenkkiä, koska lyhyemmässä on liian suuria esteitä minulle. Minä poimin ehkä desin tai kaksi mustikoita siinä ajassa, kun Murunen terveenä kerää ämpärillisen. Minä istuskelen kannon nokassa juomassa kahvia ja olen mukana seurana.
Minä tarvitsen erilaisia apuvälineitä ja apua liikkua siellä. Mutta minulle on tärkeintä se, että lähden! Annan sen panokseni, minkä kykenen! Minä nautin olla metsässä!
Ja on sielläkin tasaisempia paikkoja!
Kysyitkö, keräsinkö selkä kyyryssä sankollisen?!
Kysyitkö, hypinkö kiveltä toiselle päästäkseni kätkölle vai jäinkö odottelemaan, kun Murunen kävi sen kivikon toisella puolen ja kauempaa näytti minulle, missä se purkki oli?
Kun menen kaupungille, menen sellaisena päivänä, jolloin siihen kykenen. En voi todellakaan mennä ihan joka päivä ja kiertää tuntikausia hiplaamassa jokaista rättiä. Menen silloin, kun voin ja käyn siellä, missä pitää ja pidän taukoa kahvilassa, kenkäosastolla, puiston penkillä, bussissa....
Kysyitkö, kiersinkö kaikki alennuskorit?
Kysyitkö, montako minuuttia sitten tulin kaupungille?
Kysyitkö, onko tukiliivi päällä vaatteiden alla?
Kysyitkö, kuinka kivulias olin sen reissun jälkeen?
Kysyitkö, kuinka monta taukoa pidin?
Tai kuinka monesti meditoin itseni kaupan kassalla tai muualla, jotten näyttäisi ulospäin tuntemuksiani?
Minä voin vaihdella asentoja ja täytyykin vaihdella. En voi vain maata sängyssä tai istua, seisoa tai kävellä. Olen oppinut tuntemaan itseni, kehoni ja sen, kuinka toimin missäkin tilanteessa. Olen oppinut näyttämään ulos päin terveempää kuin olenkaan, koska on myös niitä ihmisiä, jotka eivät halua nähdä kipuja, on niitä jotka alkavat sääliä ja on niitä, jotka alkavat tiuskia, miksi pitää liikkua, jos tekee kipeää.
En minä halua jäädä 4 seinän sisälle loppuiäkseni!
Minun oman itseni takia yritän elää niin normaalia elämää kuin vain voin! Ja onhan minullakin oikeus liikkua kaupungilla! En minä ole tarttuvassa taudissa, kuumeessa tai mahataudissa. En ole töistä poissa sen takia, ettenkö pystyisi liikkumaan ulkona. Kestävyys on se avainsana. Kestävyyteni tehdä/olla yhtä asiaa on liian lyhyt.
Kun minulla on huono päivä, itken kivusta kotona ja yritän löytää asennon, missä olisi parempi olla. Et sinä silloin näe minua ulkona.
Normaali päivä on sitä, että odottelen kivun laskeutumista, hetken touhuilen ja taas huilaan. Touhuilen ja taas makailen sängyssä. töissä se tarkoittaisi sitä, että 8 tunnin työpäivän puuhat veisivät aikaa ehkäpä 24-48 tuntia. Enhän esimerkiksi siivoa vain yhtenä päivänä. En voi.
On asioita, joita ei näy ulospäin. On asioita, joita teen, vaikka tiedän, että se koskee kovemmin, mutta pääni tarvitsee elämää. Teen pienissä annoksissa, vähän kerrallaan. Otan aikaa. En voi tehdä mitään kiireellä, just tietyssä ajassa. Ei ole lukujärjestystä, jossa lukee, että tuohon aikaan olen kunnossa. Teen kuitenkin aina kun voin. En voi enkä halua jäädä sänkyyn makaamaan. Masentumaan. Hiljaa kuolemaan pois. Ja lihaskuntokin vaatii liikettä. Minulla se ei saa tarpeeksi sitä, mutta edes sen, mitä voin liikkua. Terve ihminen liikkuu paljon enemmän jo päivän askareissa, kuin mitä minä jollakin kätköreissulla vaikkapa.
Se kateus ja katkeruus siitä, että näin nuorena olen pois työstä, saan rahat tekemättä mitään ja silti nautin elämästäni, ei ole aiheellista.
Kuinka kovasti haluaisinkaan hankkia itse rahani, saada tehdä, rutiinia päivään, sosiaalisuutta, mielekkyyttä.
Kuinka haluaisin saada yhdenkin kokonaisen päivän ilman kipua.
Olla ilman kalliita, huumaavia kipulääkkeitä, joiden sivuvaikutukset vaikuttavat muuallekin, tehdä, harrastaa oikeasti, liikkua normaalisti, olla kesäkuumalla ilman hiostavaa tukiliiviä,...
On nöyryyttävää olla ilman omia tuloja tai tällä, mitä minä saan. En todellakaan pärjäisi yksin, näillä tuloilla! Se, mitä saan, on vähemmän, kuin vuokra! Ja silti sossu katsoo, ettei minulle kuulu toimeentulotuki, Kela katsoo, ettei minulle kuulu asumistuki...
Koska lainoja ei lasketa, koska puolison tulot lasketaan...
Kelan mielestä minulla on varaa maksaa pojan elatusapukin, vaikka olen varaton. Mutta kun Kela maksaa kerralla 5 kuukauden rahat välillä. Sillä hetkellä on varaa!
Mutta sitä ei lasketa, että se 5 kuukautta oli nollalla ja laskut maksamatta!
Puolison tuloilla pitää maksaa siis hänen ja minun laskut ja elämiset. Minun rahat riittävät nippa nappa lainoihini ja puhelimeen.
Että onko tämä nyt niin kadehdittavaa sitten?!
Ehkä sinä voit ostaa joka kuukausi uudet alkkarit tai paidan, sukat tai housut. Käyt ehkä leffassa tai ravintolassa syömässä. Ehkä kotiisi tulee jokin aikakauslehti tai ostat irtonumeroita. Käyt kirppiksillä hakemassa ihan vaan halpaa. Niin, sinä voit. Mutta ollappa pitkäaikaistyötön tai sairas, niin et voi! Minä en todellakaan näe mitään kadehdittavaa tässä tilanteessa.
Juu, saa nukkua aamuisin pitkään... Ellei sitten kivut pidä hereillä jo koko yötä. Ja aamulääkkeet herättää viimeistään ottamaan!
Kysy! Tarkista suoraan! Juttele! Silloin se mutu, minätiedän-juttu jää pois. Totuus tulee ilmi!
Minä lähden nyt paistamaan mustikkapiirakkaa! ;) Ja juu, en aio antaa periksi vieläkään. :D
Kommentit
Terveys on suurimmalle osalle ihmisistä itsestään selvyys,kadehditaan sitten niitä "laiskoja jotka saavat maata kaiket päivät kotona". Eipä se olekaan ihan niin mustavalkoista kuin luulevat. Haleja sinulle kovasti kipujesi keskelle!
En minä selittele enää. Vastaan, jos kysytään, mutta siinä kaikki. Minä tiedän totuuden, samoin perheeni. He elävät kanssani, tuntevat minut ja näkevät. Se riittää.
Ja kateelliset voivat aina ottaa asioista selvää. Tarkistaa ihan netinkin kautta kuinka paljon sairaslomalla saa rahaa, kun on ollut vuosia pois ja menettänyt jo kaikki sairaspäivät, kuntoutustuet ja muut.
Joskus yritin keksiä tekosyitä, miksi en voi lähteä ulos jonnekin. Sain niskojen nakkelua, kun "ei seura koskaan kelpaa". Silloin aloin kertoa totuuden siitä, ettei riittänyt rahat ruokaankaan! No, sama homma. Niskoja nakeltiin, kun ei sen vertaa saanu säästettyä, ett heidän kans vois joskus lähteä ulos. Tai kun ei laina kelpaa... Laina, joka on maksettava takaisin. Tai jos tarjoavat illan. Sitähän minä en halunnut, toisten rahoilla mässäämistä. Ja aina sama niskojen nakkelu. Ei ymmärretty, miksi ei mikään kelvannut.
Nyt kun sentäs on jotain omaa rahaa, nakkelu jatkuu. "onhan mulla rahaa lähteä, tehdä, olla". Joo-o... Ihan varmasti! Sentäs saan nyt laskut tavalla tai toisella ajallaan maksettua, tai ainakin kuukauden myöhässä. Ja aina tulee pakollisia yllätysmenoja. Niihin on oltava rahaa. Jos mä saan ylimääräistä niin mietin kahdesti, menenkö kavereiden kanssa jonnekin, minne ei huvittas, mut seura miellyttäis, vai ostanko vaikkapa liimaa ja korttipohjia! Valitan, olen itsekäs välillä! ;)
Vaikka olet sairas, sinulla on iloa elämään. Jos jäisit sinne sängyn pohjalle, niin veikkaukseni olisi melko raju: Kaikki ilo häviäisi ja antaisit periksi. :/
Tuo, saatko vai et rahaa siitä mitä teet, niin eikös senkin pitäisi olla sinun oma asiasi? Jos sinulle maksettaisiin siitä, niin sehän olisi sinun tekemisesi ansiosta! Miksi et saisi saada siitä korvausta?! Ja kun kyseessä on harrastus, kuten vaikkapa neulominen tai joku kurssi, eihän niistäkään makseta! No, olen minäkin joskus saanut vihjailuja koruista ja korteista, että mites verottajan kanssa... HAH! Ja montakohan euroa mä niillä vuodessa tienaan?! Tarkkasilmäinen huomaa, ettei kovin tiuhaan vähene tuotteet, päinvastoin! Ja jos vähenee, todennäköisesti se on siksi, että lahjoitan pois! Eikä mulla hinnat edes ole niin suuria, että tekopalkkaakaan jäisi pahemmin. tossa joku aika sitten oli kaulahelmet. Maksoin 21 euroa tarvikkeista ja myyntihinta oli 20 euroa, kun tinki sen siihen. Ilmoitanko verottajalle, että menetin euron? Mutta kaikestahan sitä ollaan kateellisia ja ajatellaan ties mitä.
Tuula: Totta! Koskaan emme voi olla mieliksi kaikille. Jos et valita, saat kateutta tai ihmetystä, jos valitat, hermostutaan ympärillä. Itselläni on paljon parempi olla valittamatta koko aikaa ja sitä paitsi tiedän sellaisiakin, jotka valittavat valittamasta päästyään joka asiasta ja keksivät lisääkin jos aiheet loppuvat, eikä se mua hirveesti innosta kuunnella. Miksi siis alentua itse samaan? Tottakai mä kärsin ja murehdin ja olen välillä maassakin, mutta haluanko jäädä maahan?! EN! Tiedän, että olen vahvempi, kuin moni muu tässä asiassa ja jostain ammennan sitä elämäniloa ja tahtoa elää. Ehkä se on menneisyyden varjot, jotka opettivat taistelemaan ja selviämään? Samapa tuo, mikä, kunhan vaan jaksan ja pysyn kasassa. ja totuushan on se, ettei kukaan toinen elä minun puolestani ja koska en voi parantua, voin valita vain maassa olemisen tai pyrkimyksen niin tavalliseen elämään kuin vain voin. Ja tavallisella tarkoitan juuri niitä normaaleja asioita, kuten käydä kaupalla, kävellä metsässä, koettaa ylittää rajansa edes välillä. Ja treenaanko lihaskuntoa ja kestävyyttä vai annanko veltostua ja mennä entistä nopeammin huonompaan suuntaan?! Teenkö sen maksullisella kuntosalilla vai punnerranko vaellussauvaan turvaten itseni pikkuisen nyppylän päälle? Niinpä!