Kohteliaisuus on kuin ilmatyyny. Se saattaa olla tyhjää täynnä, mutta se vaimentaa mukavasti elämän kolhaisut.

-Samuel Johnson


kuva lainattu

Olen useammankin kerran kirjoittanut anteeksiannosta ja anteeksi pyytämisestä. Siitä, kuinka vaikeaa se on ja kuinka tärkeää se on. En siis ala sen enempää sitä ruotimaan tällä kertaa, mutta mainitsenpa sen, että olen asiaa tässä miettinyt nyt hetken taas. Ei mitään sen ihmeellisempiä syitä, mutta päässäni ajatus jos toinenkin pyörähtää aina välillä ja välillä pääni tuntuu olevan ihan tyhjä. ;) Joku viisaampi sanoikin, että ihmisellä vilistelisi päivän mittaan jopa 60 000 eri ajatusta päässä. Voiko olla niin paljon?!

Olen miettinyt lähinnä sitä, onko minulle itselleni anteeksiantaminen helppo asia vai ei. Toisaalta väitän, että annan anteeksi helposti, jos se toinen osapuoli ihan oikeasti anteeksi pyytää ja tarkoittaakin sitä. En halua jäädä vatvomaan samoja asioita ja kaivamaan niitä esille aina vaan. Haluan jatkaa eteenpäin ja unohtaa ikävät asiat. 

Sitten on niitä ihmisiä, jotka eivät edes pyydä anteeksi! He vaan jatkavat elämäänsä aivan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Mieleeni jää ajatus, että joko en ole heille tarpeeksi riittävä ja tärkeä, että vaivautuisivat selvittämään asioita tai sitten he ovat niin ajattelemattomia ja itsekkäitä, ettei edes tajua tai välitä pyytää anteeksi. Olettavat, että ei ole mitään anteeksi pyydettävää?! Etteivät ole tehneet mitään väärää?! En tiedä... Jokin syyhän siihen on. Ja vaikka kuinka huomaavat, että loukkasi minua, silti. Ei mitään reaktiota. No, ehkä sitten en ole sen arvoinen heidän mielestään. 

Ja yksi vielä. Kuinka on mahdollista, että se, miten joku kohtelee toista, kääntyykin sitä toista, kaltoinkohdeltua vastaan?! Henkilö, jonka tulisi pyytää anteeksi, tuumaakin, että ok, saat anteeksi! Siis mitä?! Kuinka hänen tekonsa tai sanansa voi kääntyä niin, että hän onkin se "uhri"?! Ai hyvä tavaton!

Näitä tällaisia asioita olen miettinyt ja tullut siihen tulokseen, että on asioita, joissa helposti annan anteeksi, mutta pyytämättä se ei tapahdu ainakaan hetkessä! Olen pitkävihainen joissakin tapauksissa. En siedä silloin sitä henkilöä edes silmissäni, mutta jos nyt saman katon alla on oltava, käyttäydyn hyvin. Se vaan on tuskallista. en silti ala esittää "ystävää" tai mitään "ihana nähdä sinut"-juttua. 

Eniten minua sieppaa se, jos toista, minulle tärkeää ihmistä, loukataan. Se on ihan sama, onko se viattomalta tuntuva vai jokin suuri hyökkäys läheistäni kohtaan. Jos se on loukkaavaa, se on silloin sitä! Ja jos ei edes vaivauduta anteeksi pyytämään, en voi hyväksyä! Minulle ei aika paranna tässä asiassa juurikaan. 

Tokihan jatkan elämääni ja annan asian olla taka-alalla, mutta jos se tulee taas puheeksi tai esille jotenkin joskus, tiedän kyllä kantani. Se on sama, kuin tekohetkelläkin. 

Minua loukkaa suuresti siis se, jos jotakuta läheistäni kohdellaan huonosti. Myös se, jos minua kohdellaan huonosti. Vaikka sitten haukkumalla, lyömällä, selän takana pahaa puhumalla, valehtelemalla...

Myös se, jos sovitaan, että menemme käymään kylässä ja sitten meille ei ilmoitetakkaan mitään ja turhaan olemme oven takana. Tai vastaavasti, jos meille sanotaan, että tullaan meille vaikka syömään. Teemme ruuan valmiiksi ja odotamme. Pidämme sitä lämpimänä. Katsomme kelloa, soitamme perään, laitamme viestiä... Mitään ei näy, ei kuulu. tokihan tulee hätä näissä tällaisissa ohareissa ensimmäisenä. Onko jotain sattunut?! Sitten usean päivän päästä vaikkapa kuuluu, että sori vaan, unohdin. Tai että luetaan jostain facebookista, että onpa kiva olla kaverin luona kylässä. siis esimerkiksi näin. voit uskoa, että suututtaa se kaikki! Ja kovasti! Ihan turhaa olettaa edes, että saisi anteeksi ihan noin vaan. 

Minä olen tällainen. Minullakinon ne negatiiviset puoleni. suuttumus, anteeksiantamattomuus. En minä mikään aina-iloinen-positiivisuus-pläjäys ole. Tokihan kuitenkin pyrin sitä positiivisuutta haalimaan itselleni, sieluuni ja mieleeni, mahdollisimman paljon. Valoa, laulua, lämpöä, naurua...
Joskus se vaan menee tauolle ja tilalle tulee rouva ärrimyspurri. 

Joskus sitten kirjoitukseni tulkitaan väärin ja minusta kuvitellaan, että suora tekstini olisi suuttumusta. Silloin toivoisin, että kysytään suoraan, että onko niin vaiko ei. Ei suoriltaan osoiteta, että "kun sinä nyt suutuit". Minähän kirjoitan ja sanon asiat suoraan kiertelemättä. Saatan kirjoittaa, että "No en todellakaan ole itse kuvannut tuota perhosta". Joku voi tuollaisesta ajatella, että no höh, nyt se suuttui. Ei. Se vaan on toteamus, että näin on! Tai esimerkiksi että "Sain palautteen, jossa kerrottiin minun tehneen väärin. Siispä korjasin tilanteen ja vastaisuudessa teen oikein". Joku ottaa sen niin, että nyt nappasin herneet nenään, vaikka todellisuudessa se olisi vain toteamus, että näin on. Jos minä suutun, sanon sen myös kirjoittaessani. "Minua suututtaa se, että...". 
Tämä paristakin syystä. Kirjoitettua ei voi tulkita oikein, ellei suoraan sanota ja koska minua ei livenäkään tarvitse tulkita rivien välistä!

No niin... Mainintani olikin sitten hieman pitempi, kuin vain maininta. :D Siispä anteeksi annot annettu ja vaihdetaan kirjoituksen aihetta. 


"Kolme tenavaa istuskeli lattialla. Isoveli avasi lasten kuvaraamatun ja alkoi lukea: "Jumala on luonut ihan kaiken maailmassa. Pikkusisko kysyi: "Miksi?" Hetken aikaa isoveli mietti, kunnes valkeni: "No kun äiti käski!" 

Äiti on minulle tärkeä ja rakas ihminen. Itsekin olen äiti ja haluaisin ainakin olla hyvä ja rakastettava sellainen. Äitini äitikin on ihana, rakastettava ja joskus ohan hassukin. :) Hyvällä tavalla. Anoppinikin on äiti ja meillä on todella hyvät välit anopinkin kanssa. Väliä on useita satoja kilometrejä. ;) Soittelemme välillä toisillemme. 

Minulle oli selvää jo pienestä pitäen, että minusta tulee isona äiti. Tokihan se kaikki oli kiinni siitä, että JOS voin saada lapsia. Lapsia kun ei tilata tai vaan tehdä. Onnekseni toiveeni toteutui yhden lapsen verran.

Kaikille ei äitiyttä suoda ja kaikki ei edes halua äidiksi. toisille riittää se, että on vaikkapa kummilapsia tai töissä lasten parissa. Joku taas voisi saada lapsia, mutta adobtoi mieluummin.No, jokaisen oma valinta, jos siihen voi itse jotenkin vaikuttaa.

Toisinaan voin vaikuttaa myös uniini. Unenihan ovat mitä uskomattomampia välillä. Itseasiassa lähes aina. ;D Nyt pari yötä näin taas outoja unia peräkkäin ja tänään piti tulkinnat ottaa esille ja tarkistaa, missä mennään. "jokin iso muutos elämässäni tulossa. Myrskyä omissa tunteissa ja ajatuksissa. Pelkoakin ehkä hieman tulevaisuutta kohtaan. Taistelen itseni kanssa tunteiden myrskyä kohdata jokin asia". Mietin, mistä voisi olla kyse ja muistin, että minullahan on tällä viikolla lääkäriaika! Sairaslomani on loppumassa ja nyt taas aika tutkia, tehdä uusia suunnitelmia ja päättää jatkosta. Kyllä se minua mietityttää joka kerta, että mitä tuleman pitää! Jatkuuhan saikku, saanko lääkemuutoksia, tuleeko kivuliaita tutkimuksia... Ei siis ihme, että olen nähnyt moisia unia, eikä niihin ole pahemmin nyt voinut vaikuttaa. 

Tänään meinasin saada laatikot purettua verstaalta loppuun, siivottua ja ehkä leivottuakin, mutta sitten, kun sängystä nousin ylös, muistin, ettei tänään ole oikea päivä puuhastella enempiä. Kivut pahimmillaan tänään ja huomisaamuna. siispä taidan suosiolla antaa aikaa itselleni ja askarrella. :)

Unta, iloa ja äidinrakkautta teille kaikille!

Viltsu

Kommentit