Runoilua

Olen hakenut Kelasta määräakaiseläkettä. En tiedä, milloin saan vastauksen ja onko se myönteinen vai kielteinen. Tähän astihan kielteinen päätös on tullut kaikkina muina kertoina, paitsi heti leikkauksen jälkeen. Mutta sen tiedän, että kun joskus myönteisen päätöksen tulen saamaan, on se runon paikka.

Runossani kertoisin siitä, kuinka pitkä ja raskas tie on ollut kulkea sairaana, todistellen olevani työkyvytön nuorena. Kertoisin siitä, kuinka nöyryyttävää elämä voi olla. Alentavaakin. Kun minulle sanotaan, etten ole edes yhteiskuntakelpoinen. 

Runooni toisin kivun ja stressin. Paineet, jotka syövät minua, perhettäni ja läheisiäni. Sen tuskan, mitä on menettää, menettää ja lisää menettää. Saamatta koskaan mitään itselle. Kun yrität selvitä ja jaksaa, pärjätä ja sinulta odotetaan koko ajan ihmeitä. 

Läheisyyden ja kosketuksen tarpeen. Hylätyksitulemisen pelon. Riittämättömyyden. Ihmisarvon puutteen. Sen, kuinka voimat ovat vähissä. Ja silti, kuin ihmeen kaupalla, sitä voimaa riittää. 

Runossani kertoisin senkin, kuinka sopeutuva ihminen onkaan. Kuinka menettäneenä se keksii uutta. Kuinka se keksii keinoja jaksaa, poistaa kipua ja pyrkiä eteenpäin, voittaa. Kuinka kaikki muut paineet lisäävät taakkaa ja satuttavat kovempaa. Kuinka heikko sitä onkaan. Ja silti niin vahva. 

Kertoisin niistä kyyneleistä, kiljahduksista, ja niistä hetkistä, kun tunnen hetken olevani elossa. Voivani liikkua, hymyillä, iloita, olla onnellinen.

Kommentit